Ilmaisutaito, ilmaisun taito, taito ilmaista. Heräsin viime yönä miettimään sanaa ilmaisutaito. Ilmaisutaidosta tulee ensimmäisenä mieleen ne kouluaikojen valinnaisaineet, joiden opettajat tuntuivat kiroilevan estottomasti. Tunneilla käytettiin reilusti ääntä, liikuttiin ja tehtiin helvetin nolostuttavia harjoituksia. Itse en pitänyt rajojeni ylittämisestä, koska se saattoi aiheuttaa punastumisen, joka paljasti epävarmuuteni.
Puoliunissani lähestyin ilmaisutaito-sanaa tänä ylistailaamisen aikana ajankohtaisesta ajatuksesta, jota sivuttiin myös viimeviikkoisessa "Rock-Unelma 2010" -keskustelutilaisuudessa:miltä bändin pitää näyttää?
Monesti, jopa aivan nevöhööd-pikkubändejä livenä katsellessaan tulee äimisteltyä joidenkin yksittäisten artistien karismaa. Wikipedia määrittelee karisman tarkoittavan "ihmisen olemuksen vaikuttavuutta ja mukaansatempaavaisuutta" ja yleisen käsityksen mukaan sitä "joko on tai ei ole". Itse en jälkimmäiseen fraasiin usko. Kun näitä livenä näkemiäni artisteja miettii, niin leijonanosan karismaa on aina määrittänyt taito uppoutua esitettävän biisin fiiliksiin ja ilmaista näitä tuntemuksia niin, että kuulijat ja katsojat saavat tunnelmasta otteen. Edellämainittuja taiteilijoita yhdistää se, että he ovat yleensä intensiivisiä ja usein myös fyysisesti rohkeita ja ilmeikkäitä tulkitsijoita. Heillä on "luonnollisen karisman" lisäksi ilmaisutaitoa. Ja sitä tunnetusti opetetaan.
Monesti ilmaisutaito yhdistetään näyttelemiseen. Ainakin kouluaikoina sitä opiskelivat näyttelemisestä kiinnostuneet ihmiset näytelmäkurssien yhteydessä. Nykyään kinastelu huomiosta on bändeille elinehto, jonka vuoksi keikoillakin näkee silloin tällöin melkoista teatteria. Show vedetään tarkoituksella tai vahingossa äärimmäisen yli rekvisiittoineen ja heilumisineen ja Klamydian sanoin "roikkuu sulat persekarvoista". Näyttelemisestä tulee vaan mieleen se, että silloin nimenomaan näytellään jotakin muuta, jotakin mitä itse ei ole. Ero puhtaaseen omien fiilisten ilmaisuun tuntuu selvältä, mutta on silti usein todella hiuksenhieno. Itseilmaisu ei vaadi minkäänlaista näyttelemistä, mutta näytteleminen voi toki olla itseilmaisua.
Omista tuntemuksistahan kaikki tietysti lähtee. Shoegazing -tyypit tuijottelevat intensiivisesti pedaalilautojaan ja kuulija fiilistelee että "onpa tyyppi omissa sfääreissään vehkeineen". Stoner-tyyppi tai psykedeliarokkari on rehellisesti jumissa ja fiilis se siitäkin välittyy. Tällöin oleellista on niihin omiin fiiliksiin sukeltaminen ja sen ilmaiseminen.
Miltä bändin pitää näyttää? Yhdyn mielelläni keskustelutilaisuudessa musiikkialan ammattilaisten esittämään kantaan: "itseltään ja siltä mitä he tekevät". Mutta peräänkuulutan live-esiintymisessä ilmaisutaidon tärkeyttä. Ensimmäinen askel on tunnistaa fiilikset ja uppoutua niihin varomatta näyttämästä sitä. Varsinainen ilmaisun taito tulee kyseeseen silloin, kun näitä tuntemuksia pitäisi pystyä välittämään muille. Ja sehän se on nimenomaan live-esiintymisen perusta. Ei näytellen, vaan rehellisesti. Omalla henkilökohtaisella tavallaan, mutta kuitenkin aika ajoin rohkeasti omia henkilökohtaisia rajoja rikkoen.
Kirjoittaa mies, joka ei tanssi baarissa, koska siitä ei saa fiiliksiä ja lisäksi se näyttää hiton dorkalta.
No niin johan se sai N900:kin oman retrokuvaeditorin. Downloadeista löytyi appis nimeltä Classic Print, joka nimensä mukaisesti vääntää kuvat ajanmukaisesti retroksi.
Sovelluksessa on kolme päätason muokkausvalikkoa: kamera, filmi ja kehitys. Kameravalikon alta säätyy vinjetoinnin radius sekä tummuus, kuvan "tärähtäneisyys" ja onpa oma valinta epätarkennuksellekin. Filmivalinnan alla on lämpötila (saturaatio) sekä noise ja kehitysvalikosta pääsee mulkkaamaan kehitysprosessia(?), kontrastia, valovuotoja ja kehyksen kokoa.
Pikakokeilulla säädöt tuntuisivat vastaavan analogimualimaa ihan riittävästi. Ainakin vinjetti ja valovuodot näyttää oikealta ja värit vääristyy riittävän randomisti. WYSIWYG renderoi näkyvän kuvan aina uudestaan säätöjen jälkeen, mikä tekee editoinnista hieman kömpelöhköä, mutta kyllähän tällä säätää. Valintojen vähyydestä ei voi ainakaan moittia. Myös valmiin kuvan tallentaminen kestää kotvan, mutta ehkä sen kestää.
Plussaa säätöjen määrästä, miinusta hieman kömpelöhköstä ja randomintuntoisesta säätelystä. Onneksi noita asetuspresettejä voi tallentaa.
Samalta tekijältä löytyy muuten myös Classic Cam -niminen softa, joka näyttäisi tekevän saman jo kuvanottotilanteessa. Vähän kuin Hipstamatic. Täytyypä testata.
Fuji Sensia meni sitten krossikehityksessä ensimmäistä kertaa kunnolla pinkiksi. Lomography.comin filmikaupan tuotekuvauksen mukaan tällä nimenomaisella filmillä on kehitysmestasta riippuen taipumusta häröillä värien kanssa reilumminkin, mutta mun tähänastiset krossikokemukset Sensiasta on olleet varsin neutraaleja.
Joka tapauksessa iloinen yllätys. Satuin vielä kuvaamaan tuttujen häitä samalle rullalle, joten löytyipä seasta muutama mielenkiintoinen hääpotrettikin. Kattoo nyt jos sais linjoille niistä jonkun.
Oee, pitkästä aikaa livemiksuun parissa. Työjuhtana vanha tuttu Mackien 24/8 ja huolella viritetty PA. Bändeinä muutamia paikallisia ja headlinerina tanssipumppu Puolikuu. Mukavaahan tämä on ku kamat pelaa. Humalaiset ukot vittuilee kun tulee liian lujaa vaikka masterimittarissa vilkkuu 6 lediä. Vasen ja oikea kanava yhteenlaskettuna. Mutta about parasta soundia tää on mitä oon livenä tehny. Ja porukka joraa.
Huomenna jatkuu geimit ja lauteilla monia vanhoja tuttuja suomussalmelaisbändejä sekä ainakin 22-Pistepirkko.
Skannasin tuossa juhannuksen filmisaldoa ja sattuipa yhdestä rullasta löytymääm muutama aika helmi potretti. Yashican järkkäri, saman firman kiinteä 55-millinen linssi ja krossattu Fuji Sensia 100 tekevät nättiä jälkeä.
Säpsähdin männä viikolla ideaan hiuslakasta soft-focus -filtterinä. Kokeiltiin nimittäin muuan kesäpäivänä hiushoitotuotteita suosivan työkaverini kanssa toistemme aurinkolaseja ja aivan häkellyin hiuslakan päräyttävästä vaikutuksesta valon taittumiseen. Työkaverini ei kuulemma ollut asiaa sen kummemmin ajatellut, mutta lakan aiheuttama pehmeys yhdistettynä kellertävään linssiin kertakaikkiaan kruunasi seisköötlukulaisen vaikutelman. Tämän jälkeen omien aurinkolasien läpi katsottuna todellisuus näyttäytyi totisen tylsänä.
Päätin sitten kokeilla jo jostakin alan kirjasta aiemmin lukemaani vinkkiä suihkuttaa hiuslakkaa uv-filtteriin. Filtteriin siksi, että moisella tökötillä ei viitsi itse objektiivia sotkea. Ja toimiihan se. Varsinkin auringonvalossa otetuissa kuvissa pehmeys korostuu kirkkaampien pintojen kiiltäessä kivasti. Aivan kuin Kauniissa Ja Rohkeissa.
Ootteko koskaan kuulleet bändistä nimeltä Junkus Minor? Jos ette, niin kipinkapin osoitteeseen junkusminor.tumblr.com. Vitun pätevää kamaa. Suosittelen tsekkaamaan myös livenä mikäli sattuu kohdalle. Ainakin tänään yleisössä on enemmän ihmisiä kameran kanssa kuin ilman, joten tungettelun sijaan tuijottelen tennareihini ja tyydyn dokumentoimaan vain siiderituoppini alta löytyneen sangen tyylikkään flyerin.
2010 näyttäisi olevan melkoinen pörinäkeikkavuosi. No okei, Truckfighters taisi olla vielä edellisvuoden puolella, mutta keväälle tulikin sitten Brant Björk ja kesäkuulle John Garcia KYUSSia soittavan sessiobändinsä kanssa. Garciaa en valitettavasti pääse katsomaan, mutta syksyllä Suomeen ja Ouluun tuleva Ufomammut voitelee pettymyksen arvet. Mitähän lienee luvassa loppuvuodelle..
